Peloton tunturissa

22.1.2019 - Sanna Luotio

Millainen on ihanneasiakas?

Kun kävin viime elokuussa ensimmäisellä pidemmällä yksinvaelluksellani Lapissa, tämä sooloseikkailuni herätti ystävissä, tutuissa ja työkavereissa paljon ihmetystä. Kerroinkin reissusta mielelläni ja jaoin kokemaani jälkikäteen. Eniten kummastelua herätti se, miten uskalsin lähteä yksin. Enkö pelännyt yhtään – eläimiä, muita ihmisiä tai vaikka tapaturmia? En pelännyt. En etukäteen, enkä tunturissa. Uhka on pelkkää mahdollisuutta, kun rinkan heittää selkäänsä ja lähtee taipaleelle. Siltä se luonnossa tuntuu.

Toinen toistuva kysymys oli miksi. Miksi lähdet yksin, eikö hienoa olisi jakaa vaelluskokemus jonkun kanssa? Tottakai. Ihan varmasti on! Mutta yksinvaelluksessa on tiettyä taikaa myös. Saa mennä omaan tahtiin ilman tarkkoja suunnitelmia. Voi lounastaa silloin kun tekee mieli, pysähtyä päivänokosille juuri sille mättäälle kuin itse haluaa, ja jatkaa vielä seuraavalle yöpymispaikalle päivän etappiaan, jos onkin vielä voimia. Ei ole riippuvainen kenestäkään, saa kuunnella vain omaa halua ja oloa.

Sosiaalisena ekstroverttina, työkaverina, ystävänä ja etenkin kahden lapsen äitinä sitä osaa arvostaa, että elämässä on hetkiä, joissa saa olla vain oman itsensä herra. Luonnossa oikeastaan vain säätilaa täytyy totella.

Tapasin tunturissa naisen, joka kertoi käyneensä 18 yksinvaelluksella. Kysyin, onko häntä koskaan pelottanut. Hän totesi siihen, että ei oikeastaan, mutta Itä-Suomen erämailla jännittää silloin, kun näkee tuoreet karhun jäljet, joiden vieressä seuraa pennun jäljet. Silloin mennessään hän kuulemma mielellään laulaa ja pitää ääntä. Mainitsi, että kyllä se karhu pennunkin kanssa mieluummin väistää kuin päälle tulee.

Sään hän kertoi yllättäneen tunturissa vakavasti vain kerran. Kulkemaansa rakkaan laskeutui nopeasti niin sankka sumu, että se esti näkemästä muutamaa metriä pidemmälle, saati seuraavaa reittimerkkiä. Silloin oli kuulemma viisainta istua alas ja pitää evästauko luottaen siihen, että nopeasti kehittynyt sumu väistyy yhtä nopeasti kuin tulikin. Puolen tunnin kuluttua niin kävikin ja hän pääsi jatkamaan matkaa.

Luonnossa ei kuulemma pelko tai panikointi koskaan kannata, vaan erämaassa otetaan ongelmatilanteessa aikalisä ja tuumaillaan hetki. Ihan hyvä neuvo muutenkin elämään.

Pelko on jokaiselle henkilökohtainen kokemus. Pelkäämme hyvin erilaisia asioita ja eri voimakkuuksilla. Meillä vakuutusyhtiön arjessakin pelko on läsnä asiakasvuorovaikutuksessa päivittäin. Myyntitilanteessa, kun keskustellaan riskeistä tai korvaustilanteessa, kun ihmisellä on hätä ja tarvitaan välittävää apua ja nopeita ohjeita.

Ihmisen pelon henkilökohtaisuuden ymmärtäminen onkin avainasemassa siihen, että häntä osataan palvella hyvin, valita oikeanlainen turva ja auttaa hädän hetkellä. Jollekin pieni parkkipaikalla sattunut peltikolari voi olla pelottava kokemus, kun joku toinen taas haluaa vakuuttaa syöksylaskuharrastustaan. On opettavaista jakaa toisen pelkokokemusta, vaikkei se olisi itselle henkilökohtaisesti mitenkään tuttua.

Minulta kysyttiin reissun jälkeen myös, suosittelenko lähtemään vaellukselle yksin. Suosittelen, jos haluat sitä, mutta pelkäät. Suosittelen ainakin kokeilemaan. Jos et halua mennä, älä lähde. Mutta pelkän pelon takia ei kannata jättää menemättä, koska luonto rauhoittaa varmemmin kuin puistattaa.

Itse lähden soolovaelluksille varmasti jatkossakin. Eniten minua jännittää, pakkasinko riittävästi suklaata mukaan, pitääkö teltta tarpeeksi vettä tai hiertääkö kengät. Kun näihin itselle tärkeisiin riskeihin varautuu oikein, kestää monta suurempaa pelotta.

Sanna Luotio
Kirjoittaja työskentelee Turvassa korvausasiantuntijana

Katso myös: